Pujahda Pajulaan – peremmälle pihan ja pellon tarinaan

Jälleennäkemisiä

Vuosituhannen vaihtuessa kaksituhatta luvuksi kiersin maatiloja lomittajana. Allergisoiduin ja päädyin kouluttautumaan työn ohessa koulunkäyntiavusajaksi. Tämä polku johti kyläkoululle pitkäaikaisen opettajan työpariksi. Opettajan mies joutui sairaalaan. Minun kävi sääliksi opettajaa. Aamuisin ennen koulua hän hoiti ja lypsi lehmät. Illalla sama uudestaan – ja miehen luona oli koetettava keritä käymään. Päädyin ehdottamaan, että voisin hoitaa illan navettatyöt, jotta työkaverini päivä edes vähän inhimillistyisi.

Hieman yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin astelen samaan pihapiiriin asuntonäyttöön. Naurahdan asuntovälittäjälle ja miesystävälleni, että tunnen tästä paikasta tupaa paremmin navetan.

Surusta suvun maille

Reilun sadan vuoden patinoimat aitta, riihi ja puimala erottuvat kylän korkeimmalla kohdalla. Kesäisin pilkottaa tiheän kuusiaidan raosta rehevännäköinen puutarha. Nyt puutarha on peittynyt marraskuun loskaan ja näyttää suorastaan surulliselta.

Suru vie minun mielen reilun vuoden takaiseen aikaan. Elämä oli (toki omien valintojenikin takia) heittänyt monenmoista eteeni. Takana oli raskaita vuosia – ja tie tuntui entisestäänkin raskautuvan, kun mieheni menehtyi kotitaloni kynnykselle keskellä pimenevää syksyä. Unelma Onnellisesta Tilasta (minun antama työnimi kotitilalle, jota olimme koettaneet ennallistaa) romuttui rysäyksellä. Kaaos ja keskeneräisyys ympäröi fyysisesti ja henkisesti.

Kuin enteellisesti olin lukenut puutarhalehdistä kertomuksia elämän ihmeellisistä käänteistä. Kertomuksissa toistui teema: Elämän murjomat ihmiset olivat löytäneet toisensa vuosikymmenten jälkeen, muuttaneet pienelle maatilalle ja alkaneet rakentaa yhteistä unelmaa. Hymähdin kertomuksille hyväntahtoisesti: Hyvä heille.

“En millään jaksaisi rakentaa enää uutta!!!” Suru ja järkytys purkautui huutoon lokakuiseen yöhön saunan lauteilla. Toisella puolella Suomea – yhtä lailla – uuden rakentamiseen kyllästynyt mies tuhahtaa: “Eiköhän nämä pesän rakentamiset ollut tässä.”

Vai oliko sittenkään? Reilun vuoden päästä tuosta hetkestä olemme rakentaneet pesää kahdestikin. Minä löysin piskuisen Pikkuvillaksi nimittämäni asuinsijan sukuni mailta ja miesystäväni mummola tuli myyntiin.

Aluksi hämmennyin: Onhan minulla talo. Vastahan minä muutin. Sytyin kuitenkin ajatukselle. Suvun talossa tarinoineen on jotain säilyttämisen arvoista. Ihan eri asia kuin asettua taloksi jonnekin, minne ei ole mitään siteitä.

Pajula ja puutarha

Tilan perinteikäs nimi jäi historiaan, kun talo ja määräala lohkaistiin päätilasta. Mikä talolle nimeksi? Sitä pohdimme vielä lohkomista edeltävänä päivänä – kunnes miesystäväni siskolla välähti: PAJUla. Hmm… totta… talon ympärillä kasvaa pajuja ja paju on sitkeä puu… kuvaa varmasti taipuisuutta ja sinnikkyyttä tilanteissa, joita itse kukin kokenut… ja PAJU on yhdistelmä meidän nimiemme alkukirjaimista. Kuvaava nimi.

Puutarha on paljastunut lumen alta ja järjestänyt monta yllätystä tulokkaille. Perennapenkit ovat suorastaan rehahtaneet – jopa siinä määrin, että esimerkiksi kuunliljan varjoista on pitänyt pelastaa hennompia monivuotisia kasveja väljemmille kasvumaille. Hieman villiintymään päässeitä puutarhan osia olen tietoisesti “rohkaissut” tuohon suuntaan ja tukenut kerroksellisuuden syntyä/kasvua.

Blogissa voit pujahtaa peremmälle Pajulaan.

Täällä pellon ja metsän välissä opettelemme katsomaan maisemaa uudelleen. Perennapenkit, marjapensaat ja vanhat hedelmäpuut saavat rinnalleen kasvustoja, joissa perinteinen puutarha kohtaa permakulttuurin ajatukset kerroksellisuudesta ja kiertokulusta sekä rustiikkisesta rosoisuudesta, yhdistelmästä uutta ja vanhaa.